Mitä opimme viime kerrasta?
Meneillään oleva tärkeä keskustelu vanhustenhoidosta ja hoitajamitoituksesta noudattelee samaa kaavaa kuin vuonna 2015 ennen vaaleja käyty keskustelu lastensuojelusta ja sen kehittämistarpeista. Nimenomaisesti lapsen suojelemiseksi kehitetty järjestelmämme oli epäonnistunut karmeimmalla mahdollisella tavalla. Esimerkin tapaus kuvottaa ja järkyttää yhä.Vaalien alla vannottiin uudistusten ja lisäresurssien nimeen, ettei mitään tällaista pääsisi enää ikinä käymään. Juuri mitään konkreettisia toiminnallisia muutoksia ei lastensuojelussa ole yrityksistä huolimatta tapahtunut. Opimmeko tästä mitään?Jokaisella suomalaisella on omasta tai lähipiiristään sekä hyviä että huonoja kokemuksia suomalaisesta sairaanhoidosta. Ongelmia ja onnistumisia on sekä julkisella että yksityisellä puolella. Onneksi vanhustenhoitoon liittyvien ongelmien laajuus ja vakavuus on ymmärretty ja asioihin voidaan saada muutos.Kiinteä 0,7 vähimmäishoitajamitoitus koskee ainoastaan ympärivuorokautista hoivaa. Se ei ole riittävä tae erilaisten vanhuspalveluiden laadun turvaamiseksi. 0,7 mitoitusta vastustavan Kuntaliiton arvion mukaan normituksen hintalappu kunnille olisi vähintään 250 miljoonaa euroa. Hoitajamitoituksen on arvioitu tarkoittavan työvoimapulasta kärsivälle alalle mittavaa työvoimatarvetta. Myös THL on ottanut sen puolesta kantaa, että jokaisen asiakkaan kohdalla palvelutarpeet pitää arvioida henkilökohtaisesti, huolellisesti ja toistuvasti.Kokoomuksen mallissa vanhustenhoitoa kehitettäisiin kokonaisuutena, joka kattaa myös kotihoidon, omaishoidon ja perhehoidon mallit. Kotihoidon piirissä on jo tälläkin hetkellä yli puolet palveluja saavista ikäihmisistä, lähivuosina vielä useampi. Siitä huolimatta nyt käytävä keskustelu kiertää kehää laitoshoidon ympärillä.Mielestäni asuinpaikasta riippumatta ikäihmisten henkilökohtaisen avun, hoidon ja hoivan tarve on pystyttävä arvioimaan yksilöllisesti ja toistuvasti. Toistuva arviointi tarkoittaa myös hoitomitoituksen joustamista hoidon tarpeen muuttuessa, toistaiseksi tai tilapäisesti. Ikäihmiset eivät ole samanlaisia keskenään, eikä kenenkään terveydentila yleensä pysy muuttumattomana.Kiinteä 0,7 hoitajan mitoitus ei jousta, vaan vähimmäisrajasta tulee käytännössä uusi enimmäismäärä. Pahimmillaan tilanne johtaisi siihen, että kotihoidosta siirretään resursseja laitoshoitoon ja ongelmat lankeaisivat kotihoidon asiakkaille. Lisäksi on todettava, että veronmaksajien rahat eivät riitä sellaisiin parannuksiin, jotka nykyjärjestelmän puitteissa olisi toteutettavissa vain ”lisäämällä resursseja”. Jos haluamme varmistaa nykyistä paremman vanhustenhoidon, ratkaisua on etsittävä soten rahoitusjärjestelmän uudistamisesta. Tätä olen osana sote-kritiikkiäni pitänyt esillä.Tähän mennessä pitäisi olla opittu, että pelkkä järjestelmän hienosäätö ja lisäresurssit eivät riitä. Siksi tarvitaan vanhuspalveluiden kokonaisuudistus sekä hoivatakuu. Vanhuspalvelulain uudistamisen osalta kyse on siitä, millaiseen elämään Suomessa vanhus on oikeutettu ja mitä sen saavuttamiseksi tarvitaan.Kolumni on julkaistu Pohjalaisessa 9.2.2019.
