Sahata pitää, muttei omaa oksaa

Euroopan parlamentti äänestää tänään maamme metsien hiilinielun tason määrittelevästä lulucf-lainsäädännöstä, joka sitoo metsienkäytön osaksi EU:n ilmasto­politiikkaa. Äänestyksien lähtökohtana on ympäristö­valiokunnan kanta. Viime viikon viestien perusteella Suomessa on lupa odottaa kompromissia, jonka kanssa Suomi kuulemma ”pystyy elämään”. Ilman järkeviä muutoksia Suomi voisi joutua ostamaan päästöoikeuksia ylläpitääkseen elinvoimasta metsäalaansa. Ajatus päästö­oikeuksien ostamisesta olisi absurdi, eikä sellaiseen sitä paitsi ole rahaakaan. Suomen muutostavoitteisiin kuuluu hakkuiden vertailuvuosien poistaminen – tai edes järkeistämisen. Myös jäsenvaltiokohtainen hakkuuprosenttiosuus metsien vuosittaisesta kasvusta on yksi vaihtoehto. Niin tai näin, Suomi olisi joka tapauksessa takamatkalla esimerkiksi Ruotsin ja Viron metsienkäytön mahdollisuuksiin nähden. Suomen metsät kasvavat uusimpien arvioiden mukaan 110 miljoonaa kuutiota vuodessa, joten metsien kasvu on kiihtynyt edelleen. Suomen tavoitteena on ollut 80 miljoonan kuution puunkäyttö, mikä on kestävän hakkuutason sisällä, mutta tavoitetaso on määritelty ottamatta huomioon näin merkittävästi kiihtyvää metsien lisäkasvua. Viime vuonna metsäteollisuus käytti raakapuuta 67 miljoonaa kuutiota. Luvuissa ei ole mukana esimerkiksi Ääne­kosken biotuotetehtaan yli 4 miljoonan kuution lisäystä kysyntään. Liikkumavaraa metsien käytössä uusia investointeja silmällä pitäen on vielä, mutta kuinka pitkään? Toistaiseksi julkisuudessa ei ole puhuttu sanallakaan siitä, miten ylipäätään tulisi menetellä, mikäli puun kysyntä jonain päivänä ylittäisi uuden laskennallisesti sallitun hakkuumäärän. Miten mahdoton ajatus olisikaan, jos metsänkäyttöoikeuksia pitäisi valtiovallan toimesta ryhtyä jakamaan! Rajattaisiinko metsänomistajille puun­korjuukiintiöt vai ostettaisiinko tällöin päästöoikeuksia muualta veronmaksajien lukuun? Mitään muutosta tai kompromissia ei olisi saavutettu ilman periksiantamatonta vaikuttamistyötä, siitä arvostus siihen osallistuneille. Nyt ei sovi hellittää, vaan on jatkettava samalla tarmolla. Samainen ympäristövaliokunta käsittelee syyskauden aikana uusiutuvien energialähteiden direktiiviä RED II koskien vuosia 2021–2030. RED II on lulucf-lainsäädännön ohella tärkein suomalaista metsäpolitiikkaa ja investointeja määrittelevä lakihanke. Mikäli RED II -linjaukset ovat merkittävästi tiukempia kuin RED I:ssä, Suomi häviäisi muun Euroopan tavoin kartalta uusia investointeja suunniteltaessa. Metsäteollisuuden suunnitteilla olevat miljardihankkeet ovat sen mittaluokan investointeja, että niiden suunnitelmia sijoittua Suomeen ei kerta kaikkiaan ole mahdollisuutta hukata. Maksumiehiksi ei jää pelkästään Suomi, vaan kyse on yhteiseurooppalaisesta tavasta sahata omaa oksaamme. Metsien käyttö ja bio­talouden investoinnit eivät suinkaan siirry Suomesta muihin Euroopan maihin, vaan eurooppalaisen talousalueen ulkopuolelle. Hakkuuvuodon on arvioitu olevan vähintään 93 miljoonaa kuutiometriä vuosittain. Ennen talouden romahtamista käyttämästämme puusta lähes neljännes oli tuontipuuta. Globaalit markkinat ovat talouden moottori, mutta puun alkuperän osalta paluu vanhaan ei olisi kestävää. Jokohan nyt ymmärrys laajentuisi, miten vakavasti kohtalokkaan politiikan kanssa olemme altavastaajina tekemisissä puhuttaessa EU:n ilmasto- ja ympäristö­politiikasta? Emme voi puhua vain nielujen kasvattamisesta, vaan myös päästöjen vähentämisestä korvaamalla fossiilisia raaka-aineita uusiutuvilla. Kolumni on julkaistu Maaseudun Tulevaisuudessa 13.9.2017.