Aktiivisuus koskee kaikkia

Vaalikauden alussa Suomen julkinen talous oli totisesti retuperällä. Tilanne on jo aavistuksen parempi, mutta julkinen talous, työmarkkinat sekä sosiaaliturvajärjestelmämme kaipaavat yhä korjaustoimenpiteitä, jotta ne soveltuisivat paremmin aikamme vaatimuksiin ja toimintatapoihin. Vaalien alla ja niiden jälkeenkin peräänkuulutettiin päättäjiä, jotka toimillaan rohkenevat edesauttaa kansantaloutemme ja kansakuntamme hyvinvointia varmistelematta omaa uudelleenvalintaansa. Viime vuoden lopulla käytyä työllisyyskeskustelua sävytti käsite ”ideologisesti työtön”, jonka mukaan ihmisellä on oikeus itse määritellä ajankäyttönsä sekä edellyttää yhteiskunnalta toimeentuloa, siis muilta veronmaksajilta. Nyt puolestaan tunteen käyvät kuumana aktiivimallista. Oma lukunsa on palkansaajajärjestöjen julkisuudessa esittämät uhkailut työtaistelutoimilla, kun koko aktiivimalli perustuu kolmikantaisen työryhmän työhön. Ainakin oma käsitykseni siitä, ettei ay-liike ole lainkaan kiinnostunut työttömistä, saa näin vahvistusta. Aktiivimalli on pieni askel oikeaan suuntaan, toiminnallisen vastuun palauttamiseksi ihmiselle itselleen. Malli ei ole täydellinen, mutta on varsin kohtuullista odottaa yksilön itsensä ottavan vastuuta omasta toimeentulostaan. Paljon vaikeampaa on perustella, miksi jonkun toisen olisi otettava se vastuulleen. Tarkoitus on kannustaa jokaista työttömyysetuuden saajaa tekemään kaiken voitavansa, ettei työttömyys omalla kohdalla pääsisi pitkittymään. Jos kuitenkin 65 päivän tarkastelujaksolla heittäytyisi täysin passiiviseksi, olisi työttömyysturvan leikkaus tällöinkin alle 4,7% kyseiseltä tarkastelujaksolta. Aktiivimallin osalta esimerkkiä on haettu Tanskasta, mutta vaikuttavimmat ja vaativimmat elementit puuttuvat Suomen mallista. Tanskassa on matala työttömyys ja korkea työttömyyskorvaus. Irtisanomisperusteet ja -aika ovat käytännössä olemattomia, mutta ne ovat madaltaneet yritysten työllistämisen kynnystä ja sitä vastoin nostaneet kynnystä kieltäytyä myös toisen alan töistä, josta seuraisi automaattisesti työttömyyskorvauksen loppuminen. Juuri tästä syystä tanskalainen hankkii mieluiten ja todennäköisemmin itse työpaikan sen sijaan, että jäisi odottamaan sitä hänelle tarjottavan. Toisaalta on myös tunnustettava tanskalaisten työllisyyspalveluiden moninkertaiset resurssit. Suhdannehuipusta huolimatta otamme ensi vuonna kolme miljardia euroa lisävelkaa, eikä näköpiirissä ole vielä vuotta, jolloin valtion budjetti olisi tasapainossa. Ikääntyvä väestö ja vähenevä työvoima ovat yhtälönä kuin tikittävä aikapommi, etenkin, jos emme tee oikeita toimia. Tarvitsemme edelleen kipeästi työmarkkinoita ravistavia rakenteellisia uudistuksia, kuten paikallista sopimista. Aktiivimalli on askel oikeaan suuntaan, mutta se ei yksistään ole riittävän vaikuttava. Työmarkkinoita on uudistettava määrätietoisesti ja riittävän kunnianhimoisesti, jotta työllistämisen kynnystä saadaan madallettua ja uusia työpaikkoja voi syntyä. Sosiaaliturvaa on nykyaikaistettava ja kannustinloukkuja purettava. Työttömyystuen tulisi toimia yhteiskunnan väliaikaisena turvaverkkona, kunnes yksilö pääsee takaisin työnsyrjään kiinni, eikä verovaroin tuettuna sapattivapaana, kuten se valitettavan usein nykyään toimii. Työmarkkinoilta ja sosiaaliturvajärjestelmästä on viipymättä purettava rakenteet, jotka eivät kannusta ihmisiä ottamaan suurempaa vastuuta omasta toimeentulostaan. Kuten nytkin on nähty, ohenee päättäjien sitoutuminen vaikeisiin ratkaisuihin vaalikauden loppupuolella, eikä siinä sinänsä ole mitään uutta. Kansakunnan ja kansantalouden hyvinvoinnin edistämiseksi on kuitenkin perusteltua odottaa, että päättäjätkin tekevät epäkohtien korjaamiseksi aktiivisesti sen, mitä heiltä voidaan kohtuudella odottaa. Kolumni on julkaistu Maaseudun Tulevaisuudessa 10.1.2018.