Ilmastokeskustelun happotesti
Ilmastokeskustelu jatkuu vaalien jälkeenkin. Huoli Telluksesta on paikoin oikeaa pelkoa, joka on onnistunut tavoittamaan nuoret ikäluokat. Kriittinen ilmastokeskustelu ei kuulu vain politiikkaan, vaan se kuuluu myös kouluihin ja ennen muuta koteihin. On ihan oikein, että nuorille ei riitä vastaukseksi ”Suomen marginaalinen osuus globaaleista päästöistä”. Siksi kriittistä keskustelua ja perusteluja tarvitaan juuri nyt.Tähän mennessä keskustelu on jäänyt polkemaan paikallaan ”mistä olemme valmiita luopumaan päästöjen vähentämiseksi”, mutta kovin vähän on keskusteltu kunnianhimoisten keinovalikoiman merkityksestä täällä Suomessa ja muualla maailmassa. Tavoitteesta on mahdotonta saada kiistaa, mutta valittavilla keinoilla on kohtalokkaitakin seurauksia. Ilmastopolitiikkaa tehdään veronmaksajien rahoilla ja sillä vaikutetaan voimakkaasti ihmisten elämään.Ilmastopaniikin lietsoma köyhyyden romantisointi ei edesauta ihmiskuntaa tai meitä suomalaisia luomaan mitään uutta, eikä ainakaan paranna kenenkään hyvinvointia. Politiikassa, joka tarkoittaisi pitkällä tähtäimellä myös sitä, että suomalaiset nuoret sukupolvet luopuvat vapaaehtoisesti koulutuksestaan tai työpaikoistaan, ei ole järjen, sivistyksen tai hyvinvoinnin kasvun kanssa mitään tekemistä. Omaan oksaan sahaaminen ei hyödytä ketään.Ei ole mitään järkeä, että suomalaisesta, maailman puhtaimmasta tuotannosta leikataan päästöjä, kun samaan aikaan kulutustuontimme kasvaa maista, joissa päästöt ovat moninkertaisia verrattuna omiimme. Tällä menolla onnistumme ainoastaan ulkoistamaan työpaikkamme Suomesta ja maaseudulta pysyvästi. Päästöjen siirtämisellä paikasta toiseen ei ole mitään tekemistä maapallon tai ilmaston pelastamisen kanssa.Pelkästään omiin toimiimme kohdistuvissa päästövähennysvaatimuksissa yleensä unohdetaan kertoa, paljonko olemme valmiita ottamaan takapakkia ihmisoikeuksissa? Tällöin nimittäin tuotantomme ja työpaikkamme siirtyvät todennäköisesti maihin, joissa päästöt ovat suurempia ja ihmisoikeudet välttäviä. Pari esimerkkiä mainitakseni, Kiina ja Intia. Millaista painoarvoa ihmisoikeuksilla pitäisi ylipäätään olla ilmastotoimissamme?YK:n ennusteen mukaan maailman väestö kasvaa yli 9 miljardiin vuoteen 2050 mennessä. Väestön¬kasvun seurauksena maailman ruuantuotannon tasoa pitää nostaa 40–70 prosenttia vuoteen 2050 mennessä. Toisin sanoen, ruuan ja ruuantuotannon tarve tulee kasvamaan samalla, kun alati kasvavan väestön elintaso kasvaa.Maailman ruuantuotantojärjestelmä on globaali kenttä, jossa kaikki rajat ovat keino¬tekoisia. Ruuantuotanto on turvallista esimerkiksi Suomessa, jossa maaperäämme eivät uhkaa kuivuvat pohjavesialueet tai eroosio, jotka ovat muualla todella vakavia ongelmia. Siellä missä luonnonvarat ovat koetuksella, nämä ongelmat ovat keskeinen tekijä kiihdyttämään ilmastopakolaisuutta.Kriittisten tuotannontekijöiden puuttuessa ei viljelypinta-alan lisääminen kasvituotannon monipuolistamiseksi tai eläinperäisten tuotteiden tuottamiseksi noin vain onnistu. Tästä syystä ruokaa kannattaa tuottaa täällä vastuullisesti, vahvistaa tuotantomme omavaraisuutta ja viedä sitä myös maailman markkinoille.Kaikki viljelykelpoinen ala, joka nykymenetelmin pystytään hyödyntämään kestävästi ruuantuotantoon, kannattaa käyttää. Omavaraisuus ei ehkä tunnut nyt arvokkaalta eikä sen edistäminen tärkeältä, kun se on lähinnä itsestäänselvyyttä.Ruuan pitää olla myös ravitsevaa, ja ravinnolla on merkitystä siihen, millaiseen inhimilliseen toimintaan se antaa eväät. Rationaaliseen toimintaan pyrkivä ihmisolento pitäisi ohjelmoida uudelleen, jotta se lakkaisi tavoittelemasta elintason nousua ja sen myötä myös laadukkaampaa ravintoa. Oikeuttamme syödä kehitysmaiden riisi¬kiposta on näin ollen mahdotonta perustella. Kehitys ja olosuhteet huomioon ottaen oma kestävä ja kilpailukykyinen maatalous¬tuotanto on sekä oikeutemme että velvollisuutemme.
