Kapitalismi vähentää köyhyyttä

Rikkaitten tehtävä on auttaa köyhiä jakamalla osa vauraudestaan vähäosaisten hyväksi. Tämä eettinen periaate on varovaisestikin arvioiden tuhansia vuosia vanha. Kaikki suuret maailmanuskonnot varoittavat rikkaita pihiydestä ja neuvovat antamaan almut tarvitseville. Kylläinen vatsa älköön tehkö kuuroksi nälkäisten valitukselle.Tähän ylevään periaatteeseen ei voikaan olla kielteistä huomauttamista. Jos on onnistunut luomaan huomattavan omaisuuden ja sen turvin haluaa harjoittaa hyväntekeväisyyttä, mikä voisikaan olla jalompi tapa osoittaa, ettei menestys ole tehnyt ylpeäksi. Halu tukea heikompaa ja auttaa osattomampaa on ihmisyyttä jaloimmillaan.Ikivanhan ja ylevän eettisen periaatteen nurjana puolena on kuitenkin se, että vuosituhansien saatossa se on jatkuvasti harhauttanut ihmisiä ymmärtämään vaurauden ja köyhyyden luonteet väärin. Ensinnäkin se on harhauttanut ihmiset ajattelemaan vaurauden jonkinlaisena staattisena aarrearkkuna. Aarrearkun sisällöstä on sitten jonkin sattuman oikusta toisille osunut enemmän ja toisille vähemmän.Tässä ajatusharhassa on tietenkin unohdettu tai jätetty ymmärtämättä se, ettei vauraus tosiasiassa ole staattinen aarrearkku, vaan pikemminkin dynaaminen prosessi. Vauraus syntyy työtä tekemällä ja lakkaa olemasta, jos työtä ei enää tehdä. Raha menettää arvonsa, jos ei ole enää työn kautta tuotettuja tavaroita ja palveluita, joita rahalla voisi ostaa.Vielä tätäkin vaarallisempi hyväntekeväisyysetiikasta alkunsa saanut virhekäsitys on se, että avain köyhien aseman parantamiseen olisi juuri siinä, että rikkaiden kukkaronnyörejä olisi löysättävä entisestään. Yksien mielestä köyhyys on pitänyt ratkaista verottamalla rikkaita ankarammin, toisten mielestä taas tekemällä vallankumous, jossa yksityisomaisuus lakkautetaan kokonaan ja rikkaitten varat jaetaan yhteisön kesken.Historiaa tuntevat kuitenkin tietävät, ettei köyhyyttä ole koskaan onnistuttu eliminoimaan vaurauden jakamisella. Kaikissa niissä maissa, joissa on sosialismin innoittamana yritetty voittaa köyhyys ryöstämällä rikkaat, on lopputuloksena ollut tasainen kurjuus. Jos yhteiskunnasta poistetaan kannustimet tavoitella henkilökohtaista taloudellista menestystä, tuhotaan se käyttövoima, joka ylipäätään synnyttää kaiken vaurauden.Ulkoasiainministeriön viime viikolla julkaiseman tutkimuksen mukaan 80 prosenttia suomalaisista suhtautuu myönteisesti kehitysyhteistyöhön. Tämähän on tietysti aivan ymmärrettävää. Ajatus siitä, että on rikkaiden tehtävä elättää almuillaan köyhempiä, on iskostunut meihin sitkeästi. Ulotamme tämän ajatuksemme helposti myös kansakuntien välisiin suhteisiin.Sama tutkimus paljasti myös sen, miten vähän suomalaiset globaalista köyhyydestä tietävät. Suomalaisista 68 prosenttia uskoo köyhyyden lisääntyneen, vaikka tosiasiassa äärimmäisessä köyhyydessä elävien määrä on puolittunut vuodesta 1990 lukien – väestönkasvusta huolimattakin. Köyhyyden dramaattisen vähenemisen taustalla ei kuitenkaan ole kehitysapu, vaan vapaa kauppa. Vapaan kaupan leviäminen ja lisääntyneet investoinnit kehittyviin maihin ovat nostaneet ihmisiä köyhyydestä ripeään tahtiin.Suomen valtio käyttää kehitysapuun vuosittain yli 1,1 miljardia euroa. Se on huima summa, kun ottaa huomioon, että valtion vuosibudjetti on noin 54 miljardia euroa – josta siitäkin velkarahalla rahoitetaan vuosittain sellaiset kahdeksan miljardia euroa.Totta kai kehitysavulla on saatu aikaan paljon hyvää. On rakennettu kaivoja, perustettu kouluja ja rokotettu lapsia. Mutta kokonaan toinen asia on, onko kehitysavulla saatu aikaan kestävää hyvinvointia. Jos annat naapurin työttömälle satasen, helpottaa se epäilemättä hänen akuuttia rahapulaansa. Mutta jollei naapuri löydä töitä ja ala elättää itseään, jää helpotus tilapäiseksi. Pahimmassa tapauksessa naapuri tulee riippuvaiseksi toistuvista lahjoituksistasi eikä enää keskity niinkään työnhakuun kuin sen varmistamiseen, että antamasi tuki jatkuu vastaisuudessakin.Kokoomusnuorten liittokokous otti jo vuonna 2010 kantaa sen puolesta, että nykymuotoisesta kehitysavusta luovuttaisiin. Eikä kokoomusnuoret ole tässä asiassa yksin. Sambialainen ekonomisti Dambisa Moyo kyseenalaistaa kirjassaan Dead Aid (2009) kehitysavun ja kritisoi sen lähinnä synnyttäneen riippuvuutta, ruokkineen korruptiota ja tukahduttaneen talouskasvua. Suomessakin esimerkiksi kehitysmaatutkimuksen professori Juhani Koponen on kritisoinut nykymuotoista kehitysapua tehottomaksi.On korkea aika avata silmät ja tunnustaa, ettei kehitysavusta ole globaalin köyhyyden poistajaksi sen enempää kuin rikkaan antamasta almusta on vähävaraisen auttajaksi. Hetkellinen tuki on kiistaton, mutta pitkällä tähtäimellä mikään ei muutu. Vain omaehtoisen taloudellisen toimeliaisuuden synnyttäminen luo edellytykset pysyvälle köyhyyden voittamiselle.Todellinen lääke globaalin köyhyyden nujertamiseksi on markkinatalous ja vapaa kauppa. Ihmisten, yritysten ja kansakuntien välinen taloudellinen vaihdanta sitoo ihmiskuntaa positiiviseen keskinäisriippuvuuteen, joka synnyttää vaurautta, vähentää köyhyyttä ja hyödyttää kaikkia osapuolia. Eikä niin tehokkaita sotien ennaltaehkäisijöitä olekaan kuin kaupankäynti, liiketoiminta ja vapaat markkinat. Kun liiketoiminta on kansainvälistä, ei ole yhdenkään osapuolen intresseissä vaarantaa taloudellisia etujaan sodanjulistuksilla.