Kuningaskuluttaja, hoi!

Kuivan kesän aiheuttama ahdinko maamme tuottajille on keskusteluttanut sekä sitouttanut ihmisiä laajalla rintamalla ja hyvä niin. On kiistatonta, että hallituksen on budjettiriihessä löydettävä tänäkin vuonna työkalut kriisitukeen. Painetta siihen lisää myös EU:n kielteinen kanta omaan tukipakettiinsa. Sikäli, kun valtion budjettikehykset pysyvät samankaltaisina, on rehellistä todeta, että riittävä kriisituki on mahdottomuus ja se jää tälläkin kertaa suurella todennäköisyydellä lähinnä symboliseksi. Siitä huolimatta, se on tärkeämpi kuin ei mitään. Ratkaisuja on etsittävä myös muilta hallinnonaloilta. Jo käytettävissä olevat EU-tuet olisi pantava maksuun viipymättä, sillä odottavan aika on pitkä.Kesän aikana pääministeri Sipilä asetti Reijo Karhisen työryhmälle, joka muuten sittemmin typistyi selvitysmieheksi, tavoitteen koota keinot, joilla maatalouden alkutuotannon kannattavuutta parannetaan 500 miljoonalla eurolla. Tavoite on kunnianhimoinen ja pelkästään hienoa, mikäli työ onnistuu. Tuottajien keskuudessa Karhisen työlle on ladattu paljon odotuksia. Tärkeää olisi, etteivät keinot jää vain kauniiksi ajatuksiksi paperille, vaan ne myös toteutetaan.Kuten MT:n pääkirjoitus (15.8.) totesi, selvitystyö liittyy elintarvikemarkkinalain uudistukseen, jossa keskiössä on ruokavaltuutetun tehtävä valtuuksineen. Puhtaasti teoreettisesti ajateltuna kuluttajan vaatimukset ja valinnat ratkaisevat, mitä kaupassa on tarjolla. Käytännössä kuitenkin kauppa päättää, mitä tuotteita asiakkailleen myy. Kauppiaan näkökulmasta olisi todennäköisesti vaivattomampaa valita myyntiin vain sellaisia tuotteita, joiden osalta todennäköisyys joutua tekemisiin ruokavaltuutetun ”soosoo”-toimivallan kanssa olisi mahdollisimman olematon. Ottaen huomioon muun voimassa olevan lainsäädännön näyttää pahasti siltä, että yhtälössä on useita häviäjiä ja vain yksi poliittinen ”voittaja”. Tästä syystä hämmästelen, miten kritiikittömästi uudistuksesta on keskusteltu. Tällä tarkoitan sitä, että uuden systeemin pitäisi olla yksiselitteisesti ja tuntuvasti nykyistä parempi, jotta se kannattaa tehdä.Vertauskuva kaukaa esihistoriastamme, metsästäjäkeräilijöiden ratkaisevista valinnoista sopii tähänkin keskusteluun. Tyydymmekö pienriistaan, jotta saamme heimomme ruokituksi ja ravituksi vai haastammeko kunnianhimomme ja ryhdymme metsästämään mammutteja?Nyt, kun kuivuuskriisi on kerännyt erilaisia heimopäälliköitä saman keskustelun äärelle, jokaisen olisi tarjottava osansa. Kestäviä ratkaisuja kannattavuuskriisin on haettava jokaiselta sektorilta. Työmarkkinaosastolta ensimmäisenä tulee mieleen työvoiman saatavuusharkinnan poisto, kausityölain uudelleentarkastelu tai paikallisen sopimisen edistäminen. Rahoitusmarkkinoilla pankit voisivat siirtyä vakuuksien rahoittamisesta tuoton rahoittamiseen, mikä alleviivaa entisestään toimenpidekirjon laajuutta. Raskaasti pääomavaltaisen ja investointeja edellyttävän alan verotus laahaa kivikaudella. Alan yksi suurimmista haasteista on, että kotimainen tuottaja joutuu noudattamaan suomalaista tiukkaa lainsäädäntöä ja laatuvaatimuksia työssään, mutta samaan aikaan kauppojen hyllyille lastataan halvempia ulkolaisia tuotteita, joiden tuotantotavat ovat Suomessa laittomia. Kova kilpailu on aivan eri asia kuin epäreilu kilpailu.Kuluttajaa ei voi eristää missään maailmankolkassa kotimaisen ruoantuotannon kannattavuuskeskustelusta. Kuluttaja valintoineen on suuressa roolissa kautta matkan kohti parempaa kannattavuutta ja kilpailukykyä. Odotan suurella uteliaisuudella ja mielenkiinnolla, milloin eläinsuojelulaissa tehtävät uudistukset esimerkiksi eläinten hyvinvoinnin parantamiseksi näkyvät ostoskoreissa.Kolumni on julkaistu Maaseudun Tulevaisuudessa 22.8.2018.