Viljelijän on ajateltava ensisijaisesti omaa hyvinvointiaan

MT (10.9.) nosti menneellä viikolla keskusteluun suosikkiaiheeni, maataloushallinnon suuren koon verrattuna suomalaisten maatilojen lukumäärään. Suhdelukuna yksi virkamies 24 tilaa kohden on kauhistuttava. Maataloushallinnon kokonaiskustannuksista löytyy huonosti tilastotietoa. Hallinnon menokehitys on suuntaa-antavillakin tiedoilla huolestuttava: viljelijöiden määrä vähenee, mutta hallinnonalan toimintamenot paisuvat kuin pullataikina. Hallinnon virkamiesten vähentyminen tapahtuu pääasiassa ainoastaan eläköitymisten kautta. Myös virkamiesten palkat ovat nousseet vuodesta 2010 15%. Myös nykyisen Mavin henkilöstömenot 11,2 M€ suhteessa sen hankkimiin it-menoihin 11,1M€ on syytä pitää mielessä mittavan Ruokaviraston aloittaessa toimintansa vuodenvaihteessa 2019. Uuden CAPin on parasta muuttaa tätä suuntaa niin, että maataloushallinnossakin alettaisiin käytännössäkin noudattaa läheisyysperiaatetta.Kuluvan vuoden arvio maanviljelijän yrittäjätulosta on 7200€ maatilaa kohden. Karehtijoille tiedoksi, että peltomaata on Suomessa päivittäin ostettavissa.Suomalainen maatalouspolitiikka kaipaa vaikuttavuuden kriittistä arviointia. Alan kotimainen tutkimus ja neuvonta ovat vuosikymmeniä antaneet yhdenmukaisen viestin: viljelijöille on painotettu tarvetta lisäpanostuksiin, jotta satotasoja saataisiin nostettua. Tätä viestiä on alleviivattu myös politiikkojen, MTK:n, maatalouskaupan ja elintarviketeollisuuden suunnalta. Kaikki tahot ovat yhdestä suusta kannustaneet viljelijöitä investoimaan enemmän ja niin viljelijät ovat totisesti tehneet.Uhkarohkeista investoinneista maksetaan viljelijäperheissä valitettavan kovaa hintaa sekä euroissa että inhimillisesti. Maatalouden investointituki on 10-40% luokkaa. Jos se ei kuitenkaan mahdollista edes 5% pääoman tuottoa ja rahoituksen takaisinmaksuajat venyvät vuosikymmeniin, ainoa järkevä vaihtoehto viljelijän näkökulmasta olisi jättää investointi tekemättä. Mielestäni viljelijällä on oikeus ja velvollisuus ajatella ensisijaisesti omaa ja perheensä hyvinvointia. Sitä vastoin viljelijällä ei ole pienintäkään velvollisuutta uhrautua edes kotimaisen omavaraisuuden, saati sitten elintarviketeollisuuden edullisen raaka-ainehuollon turvaamiseksi.Tämä nykyinen maatalouspolitiikka on tarkoittanut pehmeitä oltavia elintarviketeollisuudelle, eikä sen ole juurikaan tarvinnut kehittää kilpailukykyään edullisen raaka-aineen ylitarjonnan takia. Muutoin parempaa kannattavuutta olisi haettu etupäässä vientimarkkinoilta jo ajat sitten. Asian pitäisi tietysti olla päinvastoin, mutta tasainen ja halpa raaka-ainevirta on mahdollistettu politiikalla, tuotanto- ja investointitukien avulla.Olennainen askel kohti maanviljelyksen parempaa kannattavuutta olisi lisätä maatalousyrittäjien osaamista tukevaa ja kehittävää koulutusta sekä tarkastella kriittisesti investointitukien kriteereitä, esimerkiksi vaatimusta paremmasta kannattavuudesta.Kun tuotannollisten ratkaisujen, investointien, ensisijaiseksi lähestymistavaksi otetaan taloudellinen kannattavuus, se vääjäämättä suuntaa tuotannon laajaperäistämiseen ja järkeistää investointiratkaisuja. Nämä ovat politiikkatoimia tehokkaampia keinoja vaikuttaa niin alkutuotannon kuin teollisuuden panostuksiin oman kilpailukykynsä kohentamiseksi.Pelkästään Euroopasta ja Aasiasta löytyy kymmeniä miljoonia maksuvalmiita ja tiedostavia kuluttajia, joten markkinoiden puutteesta tai olemattomuudesta ei tilanteessa suinkaan ole kyse.Kolumni on julkaistu Maaseudun Tulevaisuudessa 19.9.2018.