Suomalainen turkis ei ole turhake

Ironista, että supisuomalaiseen tapaan monesta asiasta ollaan hiljaa, mutta mielipide esimerkiksi pukeutumisvalinnoista kerrotaan tyypillisesti sille, joka ei mielipidettä tarvitse tai kaipaa. Satavuotiaassa itsenäisessä isänmaassa aikuisella ihmisellä on vapaus pukeutua, miten haluaa. Vapaassa maassa jokaisella on myös oikeus mielipiteisiinsä. Turkis, somisteena tai vaatteena, ei pitäisi olla minkään sortin tabu Suomessa vuonna 2017. Silti turkista yritetään milloin milläkin verukkeella pitää sopimattomana. Turkikset ja nahka ovat ihmiskunnan pukeutumisen historiassa ikiaikaisia materiaaleja. Turkiksia kovaäänisimmin arvostelevat puheenvuorot lähinnä toistavat asian tuntemattomuutta toinen toisensa jälkeen. Se ei ole ihme, sillä aidot turkikset ovat nykyään valitettavan harvinainen näky arjen katukuvassa. Näköalattomuutta alleviivaa myös se, että yleensä keskustellaan turkistuotannosta yleisellä tasolla, eikä esimerkiksi suomalaisesta turkistuotannosta tai sen esimerkillisyydestä suhteessa tuotantoon muualla maailmassa. Samansuuntaista keskustelua käydään ruuantuotannosta, kun kuluttajilla ei ole riittävää tietoutta siitä, mitä kotimaisuus tarkoittaa puhtauden ja eläinten hyvinvoinnin kannalta. Suomalaista turkista kelpaa arvostaa, puolustaa ja kantaa ylpeästi, sillä meillä on maailman korkeimmat ja vastuullisimmat laatuvaatimukset. Kyse on tuotteista, jotka on saatu aikaan suomalaisella osaamisella, työnteolla ja eläinten arvostuksella ja joiden hinta sekä arvostus muodostuvat markkinoiden kysynnästä. Hyvinvoiva ja terve eläin on kasvattajalle elanto. Itsestään selvästi siihen kannattaa panostaa. Alalla ovatkin käytössä omaehtoisesti tuotetut tilojen sertifiointi, terveydenhuoltojärjestelmä sekä hyvinvointiohjelma. Suomalaiset toimintatavat ovat maailman huippuja ja siksi pitävät alan etumatkan suhteessa muihin. Turkistarhaus ei kuulu maataloustukien piiriin. Alan nettoviennin arvo oli vuonna 2016 yli 400 miljoonaa euroa. Alan välittöminä ja välillisinä maksamilla veroilla on luotu maahamme hyvinvointia, josta olemme saaneet kaikki hyötyä riippumatta henkilökohtaisista näkemyksistämme. Ilman tarhauselinkeinoa moni kunta olisi Pohjanmaalla lakannut olemasta. Kansainväliset turkishuutokaupat tuovat pääkaupunkiseudullekin liki 80 miljoonaa euroa. Harva toisaalta tietää, miten turkisala hyödyntää ja tuottaa hyödyllisiä sivuvirtoja. Esimerkkejä löytyy teurasjätteistä, rehutuotannosta ja hoitokalastuksesta, jopa elintarvikehävikistä. Esimerkiksi turkiseläinkasvatuksen sivutuotteena kertyvästä eläinrasvasta ja ruhoista syntyy biokaasua ja -dieseliä. Lannasta saadaan kotimaista fosforipitoista lannoitetta pelloille. Elinkeino onkin vahvasti osa suomalaista bio- ja kiertotaloutta. Toisin on öljypohjaisten materiaalien kuten polyesterin kanssa. Suomessa on maailman tunnetuin ja luotetuin turkisbrändi. Sen toiminnassa ja viennin menestyksessä on paljon piirteitä, joista elintarvikeala voisi ottaa esimerkkiä. Tuotanto on täällä, mutta tuotteen päämarkkinat ovat muualla – siellä, missä tuotteesta saadaan paras hinta. Näin on riippumatta siitä, näkyykö suomalaisessa katukuvassa turkiksia. Toimisiko sama elintarvikkeiden osalta? Sen sijaan, että pinttyneen tavan mukaisesti ruuantuotannon ylituotantoamme yritetään myydä maailmalle, tähtäimessä pitäisi olla premium-tuotteiden myynti maailmalle. Suomalainen osaaminen ja työ tuotantoeläinten kasvatuksessa ovat suorastaan kruununjalokiviä. Jos emme itse osaa sitä arvostaa, annetaan se mahdollisuus sentään muille. Se hyödyttää jokaista suomalaista henkilökohtaiseen arvomaailmaan katsomatta. Kolumni on julkaistu Maaseudun Tulevaisuudessa 13.12.2017.