Tiilikainen rakentaa homeista Faradayn häkkiä

EU:n vuonna 2021 voimaan astuva nollarakentamisen direktiivi vaatii, että kaikkien uusien rakennusten tulee olla lähes nollaenergiataloja ilmaston­muutoksen hillitsemisen nimissä. Direktiivi antaa mahdollisuuden kansallisella tasolla määritellä sisällön ”nolla­rakentamiselle”. Maatalous- ja ympäristöministeri Kimmo Tiilikaisen (kesk.) johdolla ympäristö­ministeriö valmistelee esitystä nollarakentamisesta. Ministeriön valmistelema esitys on asettamassa sisällölle lopullisia ja mielettömiä raameja varsin kunnianhimoisella aikataululla. Suomi on kuuliaisen esi­merkillisesti noudattanut EU:n vaatimuksia energiansäästössä ja uusiutuvien energia­lähteiden käytössä. Kriittisyys on kasvanut rakennus- ja kiinteistö­alalla. Nyt myös osa ministeriöis­tä on havahtunut: energiaa ei pidä säästää kansanterveyden tai -talouden kustannuksella. Suomen erityiset pohjoiset olosuhteet ja ilmastomme aiheuttavat suurimmat kustannusvaatimukset lähes nollaenergiarakennusten toteutukselle. Toteutuessaan lähes nollaenergiarakentaminen monimutkaistaisi rakentamista ja lisäisi sääntelyä, nostaisi rakentamisen kustannuksia sekä lisäisi terveys- ja jopa turvallisuusriskejä. Vaatimukset paksummista eristekerroksista kompensoisivat olemattomaksi muuttuvaa lämmitystä. Siinä suhteessa toimivan jäähdytyksen merkitys korostuu. Mitä paksummat eristeet, sitä suurempi mahdollisuus rakennusvirheiden kertaantumiseen. Niin ikään kosteusriski kertaantuu. Energiankulutuksessa olisi teoreettisella tasolla mahdollisuus säästää, mutta vielä todennäköisemmin se lisäisi sisäilmaongelmia ja virittäisi uuden homepommin. Se olisikin ironisen irvokasta kuntien ja valtion omalle rakentamiselle sekä taloudelle, kotitalouksista puhumattakaan. Asetelma tämän lainsäädännön kannalta on tietysti haasteellinen, sillä etukäteen saatavilla oleva tieto on lähinnä teoreettista ja virheitä tai valuvikoja on hankala jälkikäteen korjata. Kyseisen lainsäädännön horisontaaliset vaikutukset ovat jääneet niin ikään vaille huomiota. Lakiesitys ei ota huomioon, mitä käyttötarkoituksia eri rakennuksilla on. Viittaukseni Faradayn häkkiin ei ole liioiteltu, sillä vaatimukset eristemääristä ja tiiviydestä voisivat toteutuessaan pysäyttää koko kansantalouden. Valtaosa tietoliikenteestä tapahtuu sisätiloissa ja lain vaatimukset vaikuttaisivat oleellisesti rakennusten signaali­tehoon. Sisätilakuuluvuuden heikennykset palauttaisivat mobiiliviestintämme ja tieto­liikenteemme kivikaudelle. Jokainen ymmärtää, mitä tämä tarkoittaa yhteiskunnan keskeisille toiminnoille, maatamme kannattelevalle elinkeinoelämälle, yksityisen ja julkisen sektorin palveluille sekä niiden tulevaisuudelle. Valmisteilla olevan lainsäädännön riskeihin nähden elinkeinoelämä on erikoisen vaiti. Näinkö vähän Suomessa ymmärretään tulevaisuudesta? Samaan aikaan ponnistelemme digiloikissamme, mutta kompastelemme näköalattomassa esimerkillisyydessämme. Sitä sopii sitten miettiä, kun hätäpuhelutkin onnistuvat vain ulkoilmassa. Palatakseni vielä rakentamiseen ja vastuullisen ministerin salkkuun, nyt olisi syytä keskittyä esimerkiksi puu­rakentamisen edistämiseen ja lisäämiseen. Se olisi aidosti esimerkillinen ja ennen kaikkea isänmaallinen ympäristöteko. Puurakentamisen vauhdittaminen on kansan­taloudellemme paljon tärkeämpää ja hyödyllisempää kuin ilmastotavoitteet, joita yritettäisiin saavuttaa hinnalla millä hyvänsä. Puun käytöllä rakennusmateriaalina voidaan kuitenkin korvata uusiutu­mattomien materiaalien käyttöä, minkä ansiosta rakentamiset aiheuttamat ympäristö­haitat ja energian­kulutus pienenevät huomattavasti. Lisäksi puu ei rakentamalla Suomesta lopu, päinvastoin puurakentamisen lisääminen vilkastuttaisi toivotusti Suomen puukauppaa ja metsien kestävää käyttöä. Kolumni on julkaistu Maaseudun Tulevaisuudessa 9.11.2016