Kuka on valmis tinkimään ja mistä?

Viikon vaihteessa Sipilän yhteiskuntasopimus jämähti paikalleen ja hallitus kertoi pääministerin suulla, ettei B-suunnitelmaa ole olemassa. Puolisokea optimisti pitää tilannetta hyvänä, että yhteisesti sopimalla on päätetty toimenpiteistä, jotka ovat merkittävämpiä kuin viime vuosina yhteensä. Realisti muistuttaisi samaan hengenvetoon, että Suomen talous on samaan aikaan pahemassa jamassa kuin koskaan aikaisemmin. Siitä syystä toimenpiteiden pitää olla mittaluokaltaan riittävän vaikuttavia. Siitä syystä paikallisen sopimisen laajentamisen tärkeys on ensiarvoista. Sillä voidaan parhaiten vaikuttaa työllisyyteen. Valtionvarainministeriön ja Euroopan komission raporttien mukaan nykyinen yhteiskuntasopimusehdotelma ei riitä parantamaan Suomen kilpailukykyä, lisäämään työpaikkoja ja parantamaan Suomen kansantaloutta. Se kuitenkin on varmaa; jos yhteiskuntasopimus kaatuu taas kerran, Suomen kilpailukyky ei parane ja monet investoinnit jäävät tekemättä, työttömyys kasvaa ja pahenee, Suomen vienti vähenee entisestään ja taantuma syvenee sekä kolmikannan legitimiteetti tulee tiensä päähän. Palkansaajajärjestöjen keskusliitto SAK:n jäsenliitoista Rakennusliitto, AKT ja PAM, Suomen Elintarviketyöläisten liitto sekä Suomen Lentoemäntä- ja Stuerttiyhdistys ovat kieltäytyneet yhteiskuntasopimuksessa sovittujen toimenpiteiden viemisestä työehtosopimuksiinsa. Pattitilanne kertoo ennen kaikkea siitä, että vanhakaltainen kolmikanta on aikansa elänyt. On aivan perusteltua kysyä, voidaanko yhteiskuntasopimus viedä loppuun, jos 40% SAK:n jäsenistä ja 20% Suomen palkansaajista jää sopimuksen ulkopuolelle. Työn luonne ja työmarkkinat ovat muuttuneet jo. Eritoten SAK:n edustamien jäsenliittojen ja erilaisten palkansaajien kirjo on liian laaja, jotta asioista voitaisiin sopia yhdellä suulla. Mikä asia sopii yhdelle palkansaajajärjestölle ja ammattikunnalle, ei tule kysymykseenkään toiselle. Jos maan hallituksella on aidosti halua parantaa yritysten kilpailukykyä ja tuottavuutta, sopii kysyä, onko hallitus valmis luopumaan omalta osaltaan palkallisista arkipyhistä? Tekemättömän työn kustannukset tai saavutetut edut ovat työnantajalle tuottamaton kustannuserä. Olisiko mahdollista sopia arkipyhien palkoista siten, että työntekijälle maksetaan nettopalkka, mutta työnantajalle ei koidu muita kustannuksia, jotka tällä hetkellä aiheutuvat kyseisen päivän palkan ennakonpidätyksistä, eläkemaksuista ja palkan sivukuluista. Näin palkansaaja saisi vapaapäivänsä ja palkkansa, pyhäkorvauksien kera mikäli arkipyhänä tehdään työtä, mutta työantajayrityksen kannalta tuottavuus paranee ylimääräisten kustannusten poistuessa. Hallituksen tämän hetkisen esityksen mukaan arkipyhistä loppiainen ja helatorstai olisivat jatkossa palkattomia vapaapäiviä, mutta kyseisten päivien työtunnit tehtäisiin muina aikoina sisään. Tässä mallissa työnantajan kustannukset työn teettämisestä eivät pienene. En myöskään rehellisyyden nimissä pidä realistisena arviota, jonka mukaan palkansaaja tekemällä muutamana päivänä puoli tuntia tai tunnin pidempää työpäivää parantaisi oleellisesti yritysten kilpailukykyä tai työn tuottavuutta. Tuottavuuden kannalta muutamana päivänä tehty 9 tunnin työpäivä verrattuna nykyiseen ei tuo käytännössä mitään merkitystä. Valtion kannalta työnantajamaksujen ja ennakkopidätysten, eli verotulojen menetys ei ole lainkaan kohtuuton, mutta yritystasolla toimenpiteellä olisi mahdollista parantaa tuottavuutta merkittävästi. Kolumni on julkaistu Pohjalaisessa 12.3.2016