Pienen kansakunnan mittavat haasteet

Suomi – maa, jolla on pieni kansa, suhteellisen pieni talous ja maailman suurimpiin lukeutuva julkinen sektori. Kun julkisen sektorin työtekijöiden suhteellista määrää vertaillaan eri OECD-maiden kesken, Suomi on 22,8 prosentin osuudellaan jälleen kärkipäässä ja selvästi yli keskiarvon.Julkisen sektorin työllisyys on nelinkertaistunut 1950-luvun alusta. Yksityinen sektori työllistää tänään vähemmän ihmisiä kuin tuolloin. Julkisen sektorin työllisyys on kasvanut 65 prosenttia vuodesta 1975, yritysten työllisyys on pysynyt miltei ennallaan. Työllisten osalta julkisen ja yksityisen sektorin epäsuhtaa kuvaa, että vuonna 1975 yrityksissä työskenteli noin 5 työntekijää jokaista julkisen sektorin palveluksessa olevaa kohti, sama suhdeluku on nyt noin 2,3. Varsinainen ongelma ei niinkään ole julkisen sektorin koko vaan yksityisen sektorin pienuus suhteessa massiiviseen julkiseen sektoriin. Politiikalla ensisijaisesti ratkaistavissa on julkisen sektorin koko.Suomi pärjää laiskasti kansainvälisissä julkisen sektorin tehokkuusvertailuissa. Julkisen sektorin tehostamisvaatimukset ovat olleet tiedossa vuosia, mutta toimenpiteet todelliseen tehostamiseen ja turhan byrokratian karsimiseen eivät ole vastanneet tavoitteita liioin mittakaavaltaan tai tuloksiltaan.Turhan byrokratian ja normien purkutalkoilla alkaa olla jo kiire, mikäli hallituksen tavoitteesta julkisen talouden tervehdyttämiseen ja valtion velkataakan taittamiseen halutaan tällä vaalikaudella pitää kiinni. Luvuista on syytä muistuttaa, etteivät tavoitteet jää poliittisissa puheissa vain maininnoiksi sivulauseissa. Finanssikriisin iskiessä vuonna 2008 bruttokansantuotteen odotettiin kasvavan 20 prosenttia suuremmaksi kuin se on nyt, verotuloja odotettiin kertyvän 20 prosenttia enemmän, mutta nyt ne ovatkin 18 miljardia euroa pienemmät. Aikamoista optimismia, sanoisin.Tehottoman ja ylisuuren julkisen koon ongelma on hallinnon suhteettoman suuressa osuudessa. Yrityksissä hallinto pysyy mahdollisimman pienenä, koska henkilöstövoimavarat pitää keskittää tuotantoon ja myyntiin eli sinne, missä tulos tehdään.Kyse ei ole pelkän koon tuijottelusta, vaan julkisen sektorin tuottamien palvelujen suhteesta niiden tuottamiseen käytettyyn hintaan. Jos tarkastellaan hyvinvointivaltion kustannuskehitystä ja verrataan sitä hyvinvoinnin kasvuun, onko hyvinvointimme lisääntynyt samassa suhteessa kuin hyvinvointivaltion resursseja on kasvatettu – ei ole. Markkinatalous on kasvattanut meidän kaikkien hyvinvointiamme, josta on riittänyt jaettavaa myös muille. Julkisen sektorin koko ei ole koskaan pienentynyt, ei edes lama-aikoina, vaan sitä on nimenomaisesti kasvatettu.Hyvinvointivaltion kriisiä ei ratkaista odottelemalla parempia taloudellisen kasvun aikoja, ei veronkiristyksillä eikä myöskään pelkillä menoleikkauksilla. Kyse on paljon suuremmasta talouden ja yhteiskunnan rakennemuutoksesta, jota poliitikot, päättäjät tai virkamiehet pystyisivät vastustamaan. Jotta meillä ylipäätään olisi toimintakykyinen ja terverakenteinen julkinen sektori vastaisuudessakin, sen rakenteellinen uudistaminen, keventäminen ja järkevöittäminen ovat väistämättä edessä.Tasavallan presidentti Sauli Niinistö sanoi valtiopäivien avajaispuheessaan, että mahdollisuuksien ja toteuman välillä on suuri kuilu. Suomi on pohjoisen Euroopan pieni reunavaltio, meillä on pieni kansa ja pieni talous, jolla olisi mahdollisuus osoittaa ketteryytensä ja dynamiikkansa taloudellisestikin vaikeina aikoina. Tulevien sukupolvien hyvinvointia ja mahdollisuuksia ei ainakaan edistetä lykkäämällä välttämättömiä uudistuksia. Kolumni on julkaistu Maaseudun Tulevaisuudessa 2.3.2016.