Sopimisen tulosvastuu

Viime vuoden toukokuun hallitusneuvotteluissa sovittiin (kyllä, aidosti sanan varsinaisessa merkityksessä) hallituksen tavoitteista ja toimenpiteistä julkisen talouden tasapainottamiseksi ja kustannuskilpailukyvyn turvaamiseksi. Samaan aikaan Sipilän ensimmäinen yritys yhteiskuntasopimuksesta ajautui karille ja pääministeri ilmoitti, että hallitus toteuttaa lainsäädäntöpaketilla korvaavat toimenpiteet kustannuskilpailukyvyn turvaamiseksi. Nyt liki yhdeksän kuukautta myöhemmin tuota samaa yhteiskuntasopimusta neuvotellaan jo viidettä kertaa ja tällä kertaa ilman vaihtoehtoja, sillä hallituksen kilpailukykypaketin lainsäädännön valmistelu on keskeytetty, kunnes tiedämme, syntyykö yhteiskuntasopimusta vai ei. Kannusteiden puuttuessa on kovin vähän perusteita kiirehtiä sopimuksen aikaansaamiseksi. Eduskunnassa suuren salin puheissa vedotaan hanakasti sopimusyhteiskuntaan. Idea sopimusyhteiskunnasta on kannatettava ja jalo, mutta on aivan eri asia tehdä valintoja siitä, millaista sopimista 2010-luvulla ja tulevina vuosikymmeninä tarvitaan. Hyvinvointivaltion rakennusvuosina tupolla ja perustuslailla omaisuuden suojan turvana on epäilemättä ollut kivijalan veroinen sijansa, mutta nyt kun se natisee liitoksistaan ja tarve saneeraamiselle on ilmeinen, nuo mokomat kivijalat tekevät tehtävästä mahdottoman. Pessimisti voisi todeta, että kansakuntamme kohtalo on kiveen hakattu jo vuonna 1918. Hallituksen kilpailukykylainsäädäntöpaketin tavoitteena on viiden prosentin kilpailukykyloikka. Olisi mieletöntä optimismia odottaa, että yhteiskuntasopimusneuvotteluista puserrettaisiin mitään likimainkaan vastaavan suuruusluokan tavoitetta. Jos saman mittaluokan toimenpiteistä voitaisiin tämän maan toimintakulttuurissa sopia, niistä olisi sovittu jo ajat sitten. Huomionarvoista on todeta, ettei yhteiskuntasopimusneuvotteluista esille nousseista toimenpiteistä, kuten lomarahan leikkaus, kriisilauseke tilapäisestä palkanalennuksesta irtisanomisten välttämiseksi, työeläkemaksun ylimääräinen korotus palkansaajalle tai sairasajan palkan leikkaaminen enintään viideltä päivältä, mikään ole sellainen, joka toisi pysyvää muutosta kustannustasomme rakenteelliseen ongelmaan eli työn hintaan suhteessa sen tuottavuuteen. Etenkin mikäli ne toteutettaisiin parin vuoden määräaikaisina toimenpiteinä. Kun kansainväliset vertailut ja talousasiantuntijoiden lausunnot kertovat, että ”Suomen kilpailukyky heikkenee”, se tarkoittaa selkokielellä yksinkertaisesti sitä, että muualla toteutetaan toimenpiteitä ja meillä ei. Meillä vielä aprikoidaan, mitä oikein pitäisi tehdä. Itsestään selvästi hallitus joutuu lainsäädännöllisin toimenpitein täydentämään tavoitteestaan vajaaksi jäävää yhteiskuntasopimusta, mikäli sellainen edes syntyy. Talouden madonlukujen valossa on aivan realismia tiedostaa, että toimenpiteiden riittävyyttä joudutaan tarkastelemaan tälläkin vaalikaudella vielä monta kertaa uudelleen ja reivaamaan kurssia tiukemmaksi. Vetoomukset ”sopimusyhteiskunnasta” kaikuvat tyhjyyttään, koska vastaavaan neuvotteluprosessiin oltaisiin ilmeisen haluttomia palaamaan aina silloin, kun talouden tilanne sitä vaatisi. Ajanhaaskaus toimettomana käy kalliiksi suomalaisille veronmaksajille ja sen ruotiminen vaatii erillisen kirjoituksen. Toivottavasti politiikan superkevät lunastaa ennakko-odotuksensa ja osoittaa, että nyt pannaan toimeksi. Tarvitaan tuloksia. En ole koskaan hetkeäkään kuvitellut, että olisin valittu kansanedustajaksi eduskuntaan, joka halvaantuneen seuraa sivusta ja odottaa ulkoparlamentaaristen tahojen sopivan asioista, jotka alun perinkin kuuluvat tänne, missä on kansan mandaatti: eduskuntaan ja hallitukselle. Voi olla, että ymmärrykseni kansanvallasta on liiankin kirkas silittääkseni yhteiskuntasopimusneuvotteluja pelkästään myötäkarvaan. Kolumni on julkaistu Pohjalaisessa 13.2.2016