Suomen asioita on hoidettava kansakunnan etu edellä
Suomen tilanteen vakavuutta kuvaa hyvin se, että kansainvälisissä uutisissa Suomesta käytetään nimitystä ”Euroopan sairas mies”. Vuodesta 2012 lähtien Suomen talous on supistunut vuosittain ja viime vuoden kolmella ensimmäisellä neljänneksellä Suomi oli koko euroalueen heikoiten kehittyvä talous. Toisin kuin EU:n kriisimailla – Kreikalla, Espanjalla ja Portugalilla – Suomen synkkään talouden tilaan ei ole näköpiirissä valoisampaa huomista. On viimein tehtävä ratkaisuja, jotka turvaavat hyvinvointimme jatkossakin näköalattoman haihattelun sijaan.Suomessa todellinen ymmärrys asioiden realistisesta tilasta saavuttaa meidät yleensä turhan myöhään, puhumattakaan vaadittavista korjausliikkeistä. Esimerkkeinä mainittakoon Suomen julkisen talouden massiivinen velkaantuminen finanssikriisin jälkeen tai vaikkapa nykyinen hallitsematon siirtolaisvirta.Suomesta puuttuu tyystin sellainen poliittinen kulttuuri, jossa aidosti korjattaisiin tehtyjä erheitä. Liian usein vain odotetaan, että ulkoisten olosuhteiden muutokset lopulta toisivat tilanteeseen ratkaisun sen sijaan, että siihen vaikutettaisiin aktiivisesti poliittisesti. Suuret poliittiset uudistukset ja tarvittavat korjausliikkeet – olipa kyse sitten työmarkkinareformista, julkisen talouden säästöistä tai leikkauksista – olisi pitänyt toteuttaa jo ajat sitten. Valtion talouden tervehdyttämisen lisäksi millään muutoksilla ei tule tavoitella pysyvää asiaintilaa, vaan kyse pitäisi olla pikemminkin toimintatavasta, jossa sopeutuminen ja ennakointi suuriin yhteiskunnallisiin muutoksiin on jatkuvaa. Kaikkien isänmaan poikien ja tyttärien yhteinen tavoite tulisi olla Suomen nostaminen entistä vakaammaksi ja menestyvämmäksi maaksi. Tätä varten on luotava täysin uudet ja mahdollisimman hyvin juuri Suomelle sopivat toimintatavat. Uudistukset, kokeilut sekä valmius joustamiseen tulisi olla prioriteettilistan kärjessä. Tällä hetkellä Suomen menestymistä jarruttavat kankeat ja aikansa eläneet järjestelmät, joissa tulosvastuuajattelu on olematonta. Suomi yhteiskuntana, jopa ulkopuolisen silmin, näyttäytyy muuttumattomana. Jos tarkastellaan julkisen sektorin kokoa ja menoja suhteessa bruttokansantuotteen kehitykseen viime vuosikymmeninä, riittävän mittaluokan reformeja ei tosiasiassa ole koskaan julkisella sektorilla toteutettu. Julkisen talouden kulurakenteeseen ei ole tehty tarvittavia muutoksia, jotta se kestäisi talouden suhdannevaihtelut, saatikka sopeutuisi niihin. Poliitikkojen ankara vastuu vaalilupauksista, jotka odottavat täyttämistään, asettaa pikemminkin esteen vastuullisen politiikan tekemiselle. Hyväkään hallitusohjelma ei joka tilanteessa riitä. Se tarvitsee toteuttajansa ja toimeenpanijansa, joka arvostaa oman kansakuntansa etua niin korkealle, että rohkenee tarttua myös vaikeisiin mutta välttämättömiin hallitusohjelman ulkopuolisiin kysymyksiin. Koko Eurooppaa koetteleva siirtolaiskriisi on konkreettisin esimerkki tästä. Viimeistään kriisin siintäessä horisontissa tarvitaan joustamista. Ellei molemmat, niin jompikumpi joustaa: kansankunnan etu tai järjestelmän rakenteet. Dynamiikka hyödyttäisi kaikkia, kansalaisia ja koko kansakuntaa. Muutosten ja uudistusten jälkeen, tuskin kukaan enää on sitä mieltä, että lähtötilanne ennen uudistuksia oli parempi kuin niiden jälkeen. Uskon, että suomalaiset haluavat turvata sekä oman että yhteisen hyvinvointimme vielä vuosikymmenien päähän tulevillekin sukupolville. Siitä syystä he ovat myös osaltaan halukkaita muutoksiin ja valmiita sopeutumaan. Kolumni on julkaistu Maaseudun tulevaisuudessa 3.2.2016