Neuvottomuuteen ei pidä suostua
Yksi kuluneen kesän mieliinpainuvimmista työtilaisuuksista oli viime viikolla Kiuruvedellä, jota paikalliset viljelijät ja traktorimarssin alullepanijat isännöivät. Päivä oli pitkä mutta antoisa ja viimeistään kotimatkalla Pohjanmaalle omat murheet tuntuivat suorastaan naurettavilta, ainakin verrattuna siihen ahdinkoon, joka monella tilalla on jo pitkää ollut totisinta totta. Näissä todellisuuksissa ei kuitenkaan ole mitään sellaista, jonka edessä kansanedustaja, virkamies saati sitten ministeri voisi todeta olevansa voimaton. Ei voi olla niin kelvotonta järjestelmää, ettei ihminen sitä paremmaksi saisi. Päättäjän näkökulmasta kyse on pikemminkin neuvottomuudesta kuin haluttomuudesta tai kyvyttömyydestä puuttua varsin hyvin tiedossa oleviin epäkohtiin. Monet maatalousyrittäjien ahdinkoa syventävät seikat ovat sellaisia, jotka eivät välttämättä johdu suoraan yksittäisestä lakipykälästä, jonka korjaamalla nykytilanne paranisi oleellisesti. Sattumanvaraisina ja helppoina esimerkkeinä mainittakoon eläinten hyvinvoinnin valvontaan liittyvät täydentävät ehdot tai yhtäältä ympäristötuen täydentävät ehdot. Ensimmäisen esimerkin osalta ongelma on säännösten sijaan niiden soveltamisen ja tulkintojen eroissa, joista kirjoa riittää alueellisesti. Sikäli, kun lähtökohtana pitäisi olla kansalaisten luottamusta nauttiva hallinto, käytännöt saattavat olla irvokkuudessaan täysin päinvastaista, mitä lainsäätäjä on laissa tarkoittanut. Oikeustaju ja pelkkä maalaisjärki sanoo, että viranomaisen on ratkaistava samankaltaiset tilanteet täsmälleen samalla tavalla missä tahansa päin Suomea. Operatiivinen hallinto kaipaa parempaa prosessiohjausta ja selkeämmän johtamisjärjestelmän, jotta toiminta palvelee sen tuottavinta osaa, viljelijää. Jälkimmäisen esimerkin, ympäristötuen täydentävien ehtojen osalta on syytä kysyä, missä menee tarkoituksenmukaisuuden raja. Jos ehtoja muutetaan joka vuosi, eivät kaiketi käytännötkään voi vakiintua. Tosin maanviljelystä on harjoitettu pääpiirteittäin samoilla taustaehdoilla Suomessakin jo toista sataa vuotta, joten vaihtelu virkistänee lähinnä virkamiestä. Lainsäädäntötyön oleellinen osa on asiantuntijoiden kuuleminen. Suomessa riittää asiantuntijoita niin EU-eksperteistä kotimaisiin erikoisaloihin. Rohkenen silti epäillä, että harvassa ovat sellaiset osaajat, jotka pystyisivät yhtäaikaisesti toimimaan riittävän usealla rajapinnalla ja siten välittämään päättäjille tietoa kokonaiskuvasta. Mitä paremmilla tiedoilla kyetään tekemään ratkaisuja, sen perusteellisempaa ja valistuneempaa harkinta voi olla. Tarvitaan huomattavasti nykyistä tiiviimpi ja aktiivisempi keskustelu kaikkien alan toimijoiden sekä päättäjien välillä. Kansanedustajan ei tarvitse olla jokaisen alan asiantuntija, vaan työssä onnistuakseen riittää, että kykenee hahmottamaan ja hallitsemaan laajoja kokonaisuuksia, joista pystyy poimimaan oleellisimman. Sen lisäksi pitää olla uskallusta puuttua havaitsemiinsa epäkohtiin. Toistaiseksi esimerkiksi maaliskuussa Senaatintorille järjestetyn traktorimarssin jälkeiset muutokset ovat olleet viljelijöille tähän saakka kuin eilistä maitoa. Omiinkin korviin idea tuntuu miltei naiivilta, mutta ennen kuin tilanne "perkelöityy", saattaa lähtöruutuun palaaminen olla osin tarpeellista. Ainakin, mikäli sanonta "tieto lisää tuskaa" pitää päättäjien osalta kutinsa, sitä kannattaa kokeilla.Olen vakuuttunut, että tällä vuosituhannella sellaisen foorumin aikaansaaminen, missä päättäjät ja viljelijät kohtaavat avoimesti toisensa, ei suinkaan ole mahdotonta. Parhaimmillaan se voisi palvella niin akuuttia kriisinhoitoa, kuin pidemmän tähtäimen kannattavuutta. Kolumni on julkaistu Maaseudun Tulevaisuudessa 17.8.2016