Pellosta saatava enemmän kuin sinne laittaa

Viime hallituskaudella toteutettu leimallisesti vihreä politiikka ympäristönsuojelun nimissä on saanut jo epäterveet mittasuhteet. Luontoa ja ympäristöä koskevat suojelutoimenpiteet ovat muodostaneet ei-toivottuja tilanteita, jotka itse asiassa estävät ja heikentävät kestävää maankäyttöä, maanviljelystä ja kotimaista ruoantuotantoa. Ympäristönsuojeluun on arvona helppo yhtyä, koska ympäristön voi pilata lopullisesti vain kerran. Eri mieltä voi olla kuitenkin siitä, tuleeko sen olla kaikessa ensisijainen tavoite ja voiko ympäristönsuojelua tavoitella hinnalla millä hyvänsä.Ympäristönsuojeluun käytettyjen panostuksien ja resurssien kohdentaminen täytyy perustaa niiden vaikuttavuuteen. Ympäristökorvauksen nimikkeen alta budjettivaroja on kohdistettava tukien muodossa erityisesti aktiiviviljelyyn näennäisviljelyn sijaan. Kokonaisuudessa on huomioitava eri osatekijät sen sijaan, että kerta toisensa perään ihmetellään mittavien budjettipanostusten riittämättömyyttä ympäristönsuojelussa. Jaan kiistatta huolen Itämeren vakavasta tilasta, mutta mielestäni esimerkiksi kotimaisesta maataloudesta on tehty liian suuri syntipukki Itämeren turmelemisesta.Maalaisjärjellä on mieletön ajatus, että kotimaisen maatalouden lannoitteet huuhtoutuvat Itämereen siinä määrin kuin väitetään. Kuitenkin tiedämme, etteivät lannoitteet edes pellolla siirry viereiseen kylvöriviin, mikäli Tumen lannoitevannas on tukossa. Itämerta ja ympäristöä on suojeltava, mutta maankäyttö viljelykseen pitää turvata kestävällä tavalla. Ympäristösuojeluun kohdennetut varat maatalouden budjetissa ovat mittavia suhteessa toteutuneeseen muutokseen ympäristön tilassa. Sen lisäksi, että maatalouden tukijärjestelmään kuuluu kalliit valvontajärjestelmät ja mittavat sanktiot laiminlyönneistä, huomattavasti tehokkaampi ja vaikuttavampi tapa olisi kohdentaa ympäristönsuojeluun käytettäviä resursseja maan kasvukyvyn ylläpitoon ja tukemiseen, mikä kannustaa kotimaisen ruuan tuotantoon niin kotimarkkinoille kuin muuallekin. Esimerkiksi ympäristökorvauksen suojavyöhykenurmille maksettavat ylikorkeat korvaukset ovat kalliita ja samaan aikaan niiden vaikuttavuus ympäristönsuojelun näkökulmasta jää kitukasvuiseksi. Jopa kaupunkilainen maanomistaja voi kasvattaa pelloillaan viljelijätermein ”hömppäheinää” ja jättää jäljelle jäävät 75 prosenttia peltopinta-alasta vain näennäisviljelyn piiriin. Suojavyöhyketukea maksetaan samaan tapaan kuin aktiiviviljelijällekin. Suhteettoman suuret suojavyöhyketuet vähentävät aktiiviseen kasvintuotantoon käytettyä kokonaispinta-alaa ja ylikuumentavat maanvuokrahintojen markkinoita. Terveempi lähtökohta maatalouden tuottavuuden parantamiseksi olisi, että viljelijän tuotannon kustannuspanokset säilyisivät kohtuullisina, eikä vääristymiä hinnan muodostukseen maan vuokramarkkinoilla pääsisi syntymään järjestelmälähtöisesti. Mittavia ponnistuksia ja ruutia ei kannata polttaa sokeasti ympäristöön sen suojelun nimissä, vaan kohdentaa tuottavuuteen ja kasvukyvyn turvaamiseen aktiivitiloille, jonka myötä myös ympäristöstä huolehditaan. Maataloudessa maan filosofian voi kiteyttää siten, että pellosta on saatava aina enemmän kuin sinne laittaa. Niukkuutta jaettaessa ympäristöä ja luontoa ei pidä jättää huomiotta, vaan vähissä olevat resurssit on käytettävä tehokkaasti ja kohdistettava siten, että ne tuottavat vaikuttavimpia tuloksia. Panostamalla kasvintuotantoon viljelijälläkin säilyy työnsä mielekkyys ja kannusteet tehdä työnsä hyvin. Se on paras tae turvamaan puhdas kotimainen ruoka ja puhtaampi luonto. Kolumni julkaistu Maaseudun Tulevaisuudessa 4.11.2015