Provokaatiota ja meheviä tarinoita

Viime viikolla liperiläinen lihajalostajayhtiö Karelian Lihajaloste Oy nousi koko kansan tietouteen puraisemalla sitä pyhintä ruokatabua: kotimaisen lihan ylivertaisuutta. Yhtiön mukaan: ”Jos suomalainen liha olis maailman parasta, niin japanilaiset ostaisivat ne kaikki.” MT:n uutinen lausunnoista tavoitti somen valppaimmat ad hoc -liberaalit alta aikayksikön säestämään ”rehellisen” yrittäjän oodia markkinataloudelle. PR-arvossa mitattuna ja täysin uusien potentiaalisten asiakkaiden tavoittamisessa liperiläisyrityksen lausunto ylsi omaan luokkaansa. Kaikessa kiusallisuudessaan lausunto on vieläpä totta. Japanilaiset tai laveammin sanottuna Aasian markkinat jyräisivät Suomessa tuotetun lihan kotimarkkinoilta omilleen, kun se olisi käytännössä mahdollista. Elintarvikkeiden ja ruuan vienti ei ole aivan yhtä yksinkertainen prosessi kuin jonkin muun tuotteen. Siitä syystä elintarvikeviennin kehittäminen vaatii myös valtiota yhä mittavampia panostuksia. Ruokaviennin hyvästä kasvusta huolimatta vuoteen 2020 mennessä sitä pitäisi kasvattaa nykyisestä 1,47 miljardista tavoiteltuun 3 miljardiin euroon. Ruotsin elintarvikeviennin arvo laskeneesta omavaraisuusasteesta huolimatta on noin 5 miljardia euroa. Myös tuontia korvaava oma tuotanto on vähintään yhtä tärkeää kuin tuotanto vientimarkkinoille. On kuitenkin yliarvioitua, että kotimarkkinoilla olisi jokin itseisarvo. Tulevaisuudessa ruokaa tuotetaan ja jalostetaan yhä enemmän markkinoille, joilla saa parhaimman hinnan. Siinä mielessä kuluttajien kannattaa aivan tosissaan pohtia, mitä vikaa on ulkomaisessa lihassa, jos kotimaista ei olekaan enää jonain päivänä tarjolla. Myös yritykset voivat strategiamuutoksilla vaikuttaa vastuullisten kotimaisten raaka-aineiden käytön lisäämiseen. Esimerkiksi Kotipizzalla on ollut tahtoa lisätä raaka-aineiden kotimaisuusastetta, ja hinnan vastuullisuudesta maksaa asiakas. Myös liikevaihto on kasvanut uudistuksen myötä. Niin ikään yritysten on tiivistettävä yhteistyötä, jos vähitellen avautuvien vientimarkkinoiden kysyntään ja sitä kautta parempiin tuottajahintoihin halutaan vastata. Jos onnistumiset elintarvikeviennissä ovat muissakin Pohjoismaissa mahdollisia, ne ovat taatusti mahdollisia myös meillä. Ruuan ja lihan laatua voi mitata monin tavoin. On myös makuasia, millaisia laatutekijöitä lihassa arvostaa. Toisille voi maistua joskus viime vuosikymmenellä pakastettu saksalainen liha. Toiset ovat huolissaan antibioottiresistenssistä, josta on hyvää vauhtia tulossa globaali vitsaus, joka koskettaa jokaista ruokavaliosta riippumatta – kyllä, myös vegaaneja. Ikävästi vaatimaton suomalainen ei osaa lintukodossaan olla huolissaan asiasta. Mutta muualla onneksi osataan. Menneellä viikolla lihan ja kalan alkuperämerkintöjen laajentamista ravintolaruokiin on arvosteltu turhaksi byrokratiaksi. Mitä enemmän ravintolakulttuuri tekee tuloaan koteihin Wolt- ja Foodora-tyyppisten kuljetuspalveluiden kautta, sitä tärkeämpi alkuperämerkintöjen laajennus on kuluttajan näkökulmasta. Ruokalistaa ja ravintolaa voi vaivatta vaihtaa mieleisekseen etenkin, jos listoja tutkii ravintolapöydän sijaan kotona. Ruuan menestystarinat ovat tarinoita, joiden kertominen vaatii poikkeuksellisuutta ja pokkaa. Maailman tunnetuimmat, miltei kulttimaineen saavuttaneet erikoisuudet, kuten kobe- tai wagye-härkä sekä australialaiset black angukset, ovat mitä suurimassa määrin ruokatarinoita vailla vertaa. Yhtä hyvin Itikan tehtaat voisivat rakentaa export-tuotteekseen tarinan koccu-siasta tai absolut-lihasta, joiden kylkiäisenä olisi tarina sikahyvästä elämästä, jota on ravittu Koskenkorvan mäskillä. Kolumni on julkaistu Maaseudun Tulevaisuudessa 8.11.2017.