Valmiiksi nurinkurisia käsityksiä

Osallistuin viime viikolla Porin Suomi-Areenassa Liberaalipuolueen ja Piraattipuolueen maataloustukikeskusteluun, joka oli otsikoitu provosoivasti: ”Huoltovarmuutta vai maalaisromantiikkaa?”Kysymyksenasettelu oli jo lähtökohdiltaan väkisin väännetty ja kuului seuraavasti: ”Jos maataloustukia ja siten kansallista tuotantoa perustellaan huolto­varmuudella, eikä se tukemisesta huolimatta yllä omavaraisuuteen, tuista markkinoita vääristävinä tekijöinä kannattaa luopua.”Kysyin vastakysymyksenä yleisöltä, moniko kuulijoista tietää mistä tuesta on kyse, kun viitataan erityisesti pellon markkinahintaa vääristäviin tukiin. Kuulijoiden joukosta nousi kaksi kättä. Tämä kertonee yleisemmin tuon keskustelun tasosta.Jokainen sivistynyt maa vastaa kansansa turvallisuudesta, ravinnosta ja koulutuksesta. Mikäli huoltovarmuus olisi maataloustukien perusteena, se olisi kirjattuna myös poli­tiikkatoimiin ja tukiehtoihin.Näin on esimerkiksi energian­tuotannossa, jota aivan hyväksyttävästi tuetaan energiatuotannon oma­varaisuuden kasvattamiseksi. Huolto­varmuus ei kuitenkaan ole yhdenkään maataloustuen ehto.Niin huoltovarmuus kuin maatalous ovat jo itsessään tärkeitä ja itsenäisiä kokonaisuuksia, jotka kiistatta liittyvät toisiinsa. Molemmista kannattaa huolehtia. Ruuan­tuotannolla on kuitenkin lähinnä muita arvoja kuin huoltovarmuus.Ruuantuotannon tärkeyden vuoksi sitä tuetaan ja myös säännellään muihin talouden sektoreihin verrattuna yli­voimaisesti eniten.Pelkästään taloustieteen näkökulmasta maatalouden tuottamat ulkoisvaikutukset ja markkinattomat julkis­hyödykkeet, kuten sen tutkimus, koulutus, maisemat ja erilaiset luontoarvot, ovat tukien maksamisen tärkein peruste. Niitä kylläkään ei vastusteta yhtä sokeasti kuin maataloustukipolitiikkaa itsessään.Ruuan ja ruuantuotannon muut perusteet ja arvot elävät ajassa myös varsinaisissa politiikka­toimissa. Euroopan unionin perustamisasiakirjaan, Rooman sopimukseen, vuonna 1957 kirjatut ensimmäiset tavoitteet yhteiselle maatalous­politiikalle ovat muuttuneet merkittävästi.Tänä päivänä esimerkiksi ilmasto- ja ympäristövastuun huomiointi korostuu, toisin kuin 60 vuotta sitten.Toisin kuin väitetään, ei ole mikään temppu saada suoma­laisesta ruuantuotannosta kannattavaa ja tehokasta. Käytännössä se tarkoittaisi suunnilleen kaikkien muiden arvojen, esimerkiksi juuri ympäristövastuun tai eläinten hyvinvoinnin, lopullista hylkäämistä.Ydinkysymys liittyy hintakilpailuun markkinoilla, jossa kotimainen tuotanto kilpailee vastaten sille asetettujen erityisten ehtojen ja säädösten lisäkustannuksista sellaisten tuontituotteiden kanssa, joiden viljely ja kasvatus­menetelmät eivät ole Suomessa välttämättä edes laillisia.Esimerkkejä riittää aina viljelymenetelmistä siipi­karjanlihan kloorivalkaisuun.Maailman ruuantuotantojärjestelmä on globaali kenttä, jossa kaikki rajat ovat keino­tekoisia. YK:n arvioiden mukaan väestön­kasvun seurauksena maailman ruuantuotannon tasoa pitää nostaa 40–70 prosenttia vuoteen 2050 mennessä.Pohjois-Amerikan yli­tuotannolla ei kyetä ruokkimaan Saharan eteläpuolisten alueiden räjähdysmäisesti kasvavaa väestöä. Ruuan pitää olla myös ravitsevaa, ja ravinnolla on merkitystä siihen, millaiseen inhimilliseen toimintaan se antaa eväät.Rationaaliseen toimintaan pyrkivä ihmisolento pitäisi ohjelmoida uudelleen, jotta se lakkaisi tavoittelemasta elintason nousua ja sen myötä myös laadukkaampaa ravintoa. Oikeuttamme syödä toisen riisi­kiposta on näin ollen mahdotonta perustella. Kehitys ja olosuhteet huomioon ottaen oma kestävä ja kilpailukykyinen maatalous­tuotanto on sekä oikeutemme että velvollisuutemme.Kolumni on julkaistu Maaseudun Tulevaisuudessa 25.7.2018.