Vapaakauppaliitosta tulonsiirtounioniksi?

Vuonna 1995 tulevaisuus näytti valoisalta. Neuvostoliitto oli hajonnut muutamaa vuotta aiemmin ja kylmä sota päättynyt. Itä-Euroopan maat olivat vapautuneet kommunismista ja siirtyneet demokratiaan ja markkinatalouteen. YYA-sopimus oli purettu ja Suomi oli vapaa tekemään omaa ulkopolitiikkaansa ilman Moskovan pelkoa. Vaikka Neuvostoliiton hajoaminen ja idänkaupan romahdus olivat merkittäviä syitä Suomen 1990-luvun alun lamaan, alkoi vuonna 1995 pahin olla jo ohitse.

Tärkeintä oli kuitenkin se, että Suomi oli vihdoin päässyt läntiseen viiteryhmäänsä liittymällä Euroopan unioniin. Tämä merkitsi markkinoiden avautumista länteen ja vahvaa turvallisuuspoliittista selkänojaa. Enää Suomi ei ollut osa Neuvostoliiton etupiiriä, vaan osallisena yhteisessä eurooppalaisessa unionissa. Toki vain vähemmistöosakkaana, mutta siltikin itse mukana päättämässä omista asioistaan, toisin kuin aiemmin historiassaan. Paradoksaalista kyllä, jäsenyys Euroopan unionissa merkitsi Suomelle kansainvälispoliittisen suvereniteetin vahvistumista lujemmaksi kuin koskaan aiemmin.

Aika vähän olisikaan ollut syitä vastustaa unionin jäsenyyttä. Turvallisuuspoliittisen selkänojan lisäksi se merkitsi laajempia eurooppalaisia sisämarkkinoita ja vakaampaa finanssi- ja rahapolitiikkaa. Maastrichtin sopimukseen oli kirjattu se kuuluisa subsidiariteettiperiaate, jonka mukaan unionissa kaikki päätökset tehtäisiin mahdollisimman lähellä päätöksenteon kohdetta ja että unioni toimisi vain niissä asioissa, joissa se kykenisi toimimaan yksittäisiä jäsenvaltioita paremmin.

Takanamme on pian kaksi vuosikymmentä Euroopan unionin jäsenyyttä. Valitettavasti unioni ei ole enää se sama, johon aikanaan liityimme. Vuoden 1995 optimismi ja eurooppalainen euforia ovat monilta osin osoittautuneet katteettomiksi.

Yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan muodostaminen on osoittautunut Euroopassa tuskallisen vaikeaksi. Vapaakaupankin laita on vähän niin ja näin, kun eurooppalainen sääntely lisääntyy jatkuvasti ja omalta osaltaan vaikeuttaa vapaata yrittäjyyttä. Tuotteiden harmonisointi yleiseurooppalaisten standardien mukaisiksi pikemminkin heikentää kuin parantaa vapaan kaupan ja yritteliäisyyden edellytyksiä. Subsidiariteettiperiaate on jäänyt hassuksi sanaksi jo muutoinkin vesitetyissä sopimuksissa, joita ei tosiasiassa ole koskaan noudatettukaan. Byrokraatti päättää yhä yksityiskohtaisemmista asioista ja yhä kauempana kansalaisesta.

Mikä pahinta, liberaaliksi vapaakauppaliitoksi tarkoitettu yhteenliittymä on taantunut sosialistishenkiseksi tulonsiirtounioniksi. Vaikka EU:n perussopimukseen kirjattiin periaate siitä, että kukin jäsenmaa vastaa vain omista veloistaan, ovat suomalaisetkin yhä enemmän vastuussa eteläisten veljiensä veloista. Euroopan unioni toimii jättiläismäisen sosiaalivaltion tavoin: ottaa rahaa asiansa hyvin hoitaneilta ja antaa sitä niille, jotka ovat töpeksineet omat asiansa. Tässä yhtälössä Suomella ei ole mitään muuta kuin hävittävää.

Kokoomusnuoret oli ensimmäinen organisaatio, joka Suomessa otti kantaa EU-jäsenyyden puolesta. Se olikin rohkea teko YYA-Suomessa; etenkin, kun Neuvostoliitto ei ollut vielä lopullisesti romahtanut. Ylpeys tästä edelläkävijän asemasta on kantanut kokoomusnuorten Eurooppa-poliittista linjaa tähän päivään asti.

On kuitenkin tunnustettava, ettei Euroopan unioni ole enää se sama organisaatio, johon Suomi liittyi vuonna 1995. Tämän seikan tunnustaminen edellyttää päivitystä myös Eurooppa-politiikkaamme. Euroopan unionia kohtaan viime vuosina esitetty kritiikki on ollut aivan aiheellista. Se pitää ottaa vakavasti, eikä sitä saa leimata helppohintaiseksi populismiksi.

Se asia ei ole muuttunut mihinkään, että Suomi tarvitsee läntistä suojaa. Kylmän sodan aikaan, jolloin Suomi joutui kysymään kaikkeen luvan Kremlistä, ei saa enää koskaan palata. Siksi Suomen paikka on edelleenkin eurooppalaisen integraation piirissä.

Samalla on tunnustettava, että jollei Euroopan unioni käännä pian rajusti kurssiaan, on se matkalla kohti vääjäämätöntä romahdusta. Tukipakettipolitiikka oli virhe – nyt se on viimeistään tullut tiensä päähän. Myös yhteisvaluutta eurossa on vakavia valuvikoja, kun sen piiriin otettiin alkujaan aivan liian erilaisia talouksia. Nykymuotoisen euron tekohengittäminen voi antaa sille lisäaikaa, mutta ei ratkaise perustavanlaatuisia rahapoliittisia ongelmia.

 Suomi on eurooppalainen maa. Suomen tulee olla länsimainen maa, joka on vahvasti ankkuroitunut läntiseen yhteistyöhön kaikilla tasoilla. Mutta nämä lähtökohdat eivät saa sokaista meitä olemaan huomaamatta, että Euroopan unioni on jo pitkään kulkenut väärään suuntaan. Suuntaan, joka on Suomelle yksinomaan haitallinen. Tämä kehitys on pysäytettävä nyt.

 Blogi on kirjoitettu Uusi Suomi -verkkolehden Puheenvuoroon 27.6.2013Uusi Suomi uutisoi blogistani näin